perjantai 6. joulukuuta 2019

Power Network Behind Government Change In Bolivia

  • The concept of 'Manufacturing Consent'
  • What is a Power Network?
  • Edward Herman and Chomsky's Propaganda Model, Pt. 1: An In-Depth Explanation
  • A Coup Story: Bolivian Case and its Main Actors

Power Network Behind Government Change In Bolivia


OPINION | 07:15 07.12.2019
An international team of researchers from Latin America and Europe have constructed a map that reflects how a network of US government agencies, private corporations, foundations, non-governmental organisations and the media were ‘essential’ in ousting Bolivia’s President Evo Morales.
One of the creators of the map is Silvina Romano - she is a graduate in history and communications theory and a candidate in political science. She has dedicated her last years of study to US relations with Latin America "with special emphasis on issues of psychological warfare".  
The researcher created the map together with Tamara Lajtman, a Brazilian from the University of Buenos Aires in Argentina, Aníbal García Fernández, a Mexican from the National Autonomous University of Mexico (UNAM), and Arantxa Tirado from Barcelona. They all met at the National Autonomous University of Mexico.
"At first, we worked on the relationship between the US and Latin America, but a year ago the topic was rephrased to include other powers, such as Russia and China, that dispute the interests of the United States", Romano explained.
After the regime change in Bolivia, due to which Morales and several members of his government were forced to flee to Mexico, Romano’s team of experts presented their geopolitical analysis of this event in the form of a power network that was published by the Latin American Strategic Centre for Geopolitics (Centro Estratégico Latinoamericano de Geopolítica (CELAG)) in the report "The US and the coup architecture in Bolivia".

EE. UU. y la construcción del golpe en Bolivia

La red de poder local e internacional, principalmente estadounidense, conforma en Bolivia un entramado de intereses que fue esencial para llevar a cabo el golpe de Estado.

Silvina Romano has offered some guidelines for reading that map.

What is a Power Network?

"There is always talking about imperialism and world domination, but people do not believe it because they say there is no proof of it. The network or map of power and interaction of different forces is a way to materialise and explain how such a system works", Romano explained.
She noted that in the case of Bolivia, the link between the US government and transnational corporations that share employees and the political institutionalisation of market technologies, such as lobbying, has been confirmed. She added to her analysis a mechanism, described in the 1980s by communication theorists, that includes the media.
"The concept of 'Manufacturing Consent' comes from the work of Edward Herman and Noam Chomsky, called 'The Guardians of Freedom', 1988. The idea about the network of different forces was contributed by Armand Mattelart with his studies on the political economy of critical communication, but since they are not postmodern authors, they have long been forgotten", Romero said, noting the relevance of this theory for understanding contemporary reality in Latin America.

Avram Noam Chomsky[a] (born December 7, 1928) is an
American linguistphilosophercognitive scientisthistorian,[b][c] social critic, and political activist. Sometimes called "the father of modern linguistics",[d] Chomsky is also a major figure in analytic philosophy and one of the founders of the field of cognitive science. He holds a joint appointment as Institute Professor Emeritus at the Massachusetts Institute of Technology (MIT) and Laureate Professor at the University of Arizona, and is the author of more than 100 books on topics such as linguistics, war, politics, and mass media. Ideologically, he aligns with anarcho-syndicalism and libertarian socialism.
Born to Jewish immigrants in Philadelphia, Chomsky developed an early interest in anarchism from alternative bookstores in New York City. He studied at the University of Pennsylvania. During his postgraduate work in the Harvard Society of Fellows, Chomsky developed the theory of transformational grammar for which he earned his doctorate in 1955.

Edward Herman and Noam Chomsky's
Propaganda Model

Pt. 1: An In-Depth Explanation 

"This power network, woven for a coup in Bolivia, shows the link between local, regional, transnational institutions and personal trajectories. This sociological work helps to understand the minimum percentage, a small part of how these institutions associated with the right-wing parties operate at the local and transnational level when they disagree with the political and economic course of government", the co-author commented.

A Coup Story: Bolivian Case and its Main Actors

Romano specialises in this type of coups d'état. In history, the first in this series was the coup that ousted Jacobo Arbenz from the Guatemalan presidency in 1954.
The map was charted following funding schemes from two US government agencies, namely the US Agency for International Development (USAID), which, in turn, is funded by the National Endowment for Democracy (NED). It is a body "linked with the financing of counterinsurgency forces since its establishment in the 1980s", which now appears behind key agencies in promoting the coup against Evo Morales, according to the study.
"The NED has contributed not so much with money as it has approved certain trends and an international view of the situation," Romano said. These are foundations and NGOs, as well as links with American think tanks, which over the past two or three years have formed an "expert opinion" on Evo Morales, saying that, although the Bolivian economy was doing well, the country had a problem with democracy.
Thus, American think tanks have identified the following problem: "The Bolivian democracy is authoritarian, it does not meet the standards, and the 2019 elections will likely be a scenario of destabilisation and violence if there is no second round of elections". It should be recalled that the conflict in Bolivia began after the second round of presidential elections was declared unnecessary. In other words, they foresaw the scenario that had materialised. They have foreseen or arranged it, Romano thinks.
According to the researchers, the NED directly finances the National Press Association of Bolivia (ANP) and The New Democracy Foundation, created by Santa Cruz Department Senator Oscar Ortiz Antelo, an opponent of MAS (Evo Morales’ Movement for Socialism party).
At the same time, The New Democracy Foundation is a member of the Atlas Network, an organisation created in the 1980s by American conservatives to "promote free markets and liberal values", in their own words.
The Atlas Network is linked to other recent destabilising processes in Latin America through Students for Liberty in Brazil and Eleutera Foundation in Honduras. All these organisations never claim to have the goal of overthrowing the government; they say they are "teaching young leaders about democracy and human rights".
The third element of this game is the media, which chooses the news-worthy subjects for newsmakers that replicate that discourse.
"A key player in Bolivia is Raúl Peñaranda, who was involved in the case of Gabriela Zapata, who claimed to have a son by Evo Morales. This affected the results of the referendum because it called into question Evo’s moral qualities, and they knew that this would be the case", Romano said.
The researcher explained that Peñaranda founded the Fides News Agency, linked to the Church, and gave a speech at the Inter-American Dialogue, one of the most important think tanks for Latin America, led by Michael Shifter, a member of the National Endowment for Democracy since its establishment.

Raúl Peñaranda Undurraga (born 1966) is a Bolivian journalist and political analyst. In 2015 Peñaranda obtained the Maria Moors Cabot for outstanding reporting in Latin America prize, granted by Columbia University. The jury said that he “is one of the most accomplished journalists in Bolivia today” and that “his strong stance against abuse of power and media concentration by the Morales regime, particularly in his latest book “Control Remoto,” earned him relentless persecution by the government, which called him a traitor and a spy.[1]

"That is, they are people with life trajectory between the government and the private sector, which makes them share certain interests and ways of doing business", she explained.
Of the NGOs funded or managed under this foreign network, Rios de Pie or Standing Rivers, led by Jhanisse Vaca Daza – the only one organisation that gained publicity by announcing that Evo Morales was responsible for not having accepted foreign aid in the fires in the Amazon forests.
"Standing Rivers is a non-governmental organisation linked to the Human Rights House Foundation (HRHF), which is an extreme right-wing organisation that runs Islamophobic programmes but has a strong influence in major media such as CNN, Forbes or Fox", Romano said.
"Moreover, a few days ago, Jhanisse Vaca Daza publicly spoke at the National University of Mexico to condemn Evo Morales", she added.
Romano is concerned that these NCOs and trusts that have been previously linked to USAID and NED, "later proved to be spaces for growing government opposition".
"All over the world, this is considered interference in the country's internal affairs and should be punishable by law. You can't just travel around the world and protest against the governments because you want to. But that's exactly what is happening all the time", she concluded.

The views and opinions expressed in the article do not necessarily reflect those of Sputnik.

Silvina Romano

Silvina Romano
Dra. en Ciencia Política (UNC) (Argentina)

Silvina Romano es investigadora del Consejo Nacional en Investigaciones Técnicas y Científicas (CONICET) en el Instituto de Estudios de América Latina y el Caribe de la Universidad de Buenos Aires (IEALC-UBA). Es posdoctora por el Centro de Investigaciones sobre América Latina y el Caribe de la Universidad Nacional Autónoma de…

Manufacturing Consent

From Wikipedia, the free encyclopedia
Jump to navigationJump to search
Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media
Cover of the first edition
CountryUnited States
SubjectMedia of the United States
PublisherPantheon Books
Publication date
Media typePrint (HardcoverPaperback)
381/.4530223 21
LC ClassP96.E25 H47 2002
Preceded byThe Fateful Triangle: The United States, Israel, and the Palestinians 
Followed byNecessary Illusions 
Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media is a 1988 book by Edward S. Herman and Noam Chomsky, in which the authors propose that the mass communication media of the U.S. "are effective and powerful ideological institutions that carry out a system-supportive propaganda function, by reliance on market forces, internalized assumptions, and self-censorship, and without overt coercion", by means of the propaganda model of communication.[1] The title derives from the phrase "the manufacture of consent," employed in the book Public Opinion (1922), by Walter Lippmann (1889–1974).[2] The consent referred to is consent of the governed.
The book was revised 20 years after its first publication to take account of developments such as the fall of the Soviet Union. There has been debate about how the Internet has changed the public's access to information since 1988.

Origins of the book[edit]

Chomsky credits the origin of the book to the impetus of Alex Carey, the Australian social psychologist, to whom Herman and he dedicated the book.[3]

Propaganda model of communication[edit]

torstai 5. joulukuuta 2019

The Origin of the Knights Templar

  • Templars of the Rex Deus Families
  • Treasures from the Holy Land to Scotland
  • Rosslyn Chapel and the Four Large Cases

The Origin of the Knights Templar – Descendants of Jewish Elders?

31 DECEMBER, 2015 - 14:09 MARK PINKHAM

The Knights Templar initially arrived in the Holy Land on a mission to reclaim some treasure that they believed was rightfully theirs. According to the modern Templar historians, Tim Wallace-Murphy and Christopher Knight, the knights who banded together as the Knights Templar were part of a wave of European royalty descended from Jewish Elders that had fled the Holy Land around 70 AD, when it was invaded by the Romans.

Templars of the Rex Deus Families

Before leaving their homeland, these Elders had hidden their temple treasures and priceless Essene and Kabbalistic scrolls in strategic regions of the Holy Land so that the Roman invader Titus could not plunder them as the spoils of war. The Jewish Elders then immigrated to Europe. There, many of them married into the continent's noble families. Of these Elders, twenty-four would become the patriarchs of a group of European families known by the sobriquet of the “Rex Deus” or “Star” families.
For hundreds of years the secret locations of the Jewish treasure filtered down through the families of the Elders - until the First Crusade, when knighted members of the Rex Deus joined the procession of holy warriors traveling east with the dual goal of defeating the Moslems and recovering their family treasure.
The original nine Knights Templar were either born into or related to the Rex Deus families, as was Godfrey de Boullion, the French general who led them against the Saracens during the First Crusade. His cousin, King Baldwin II of Jerusalem, assisted the Templars in retrieving the treasure by donating the al-Aqsa Mosque for their use.

Northeast exposure of Al-Aqsa Mosque on the Temple Mount, in the Old City of Jerusalem, Israel.
Northeast exposure of Al-Aqsa Mosque on the Temple Mount, in the Old City of Jerusalem, Israel. ( CC BY SA 3.0 )

Treasures from the Holy Land to Scotland

Traces of the Templars’ ensuing excavations were later discovered in the 1800s by a detachment from the Royal Engineers of Great Britain and are now in the possession of the family of the late Knight Templar archivist of Scotland, Robert Brydon.

Apparently the Jewish Elders had stashed much of their treasure under Solomon’s Stables, because it was there that the Templars spent most of their time excavating. After nine years of digging, the original nine Knights had accumulated enough treasure and documents to fill four large trunks.
When their patron, King Baldwin II, suddenly took ill and died, the Knights took their four cases into Europe, stopping briefly at St. Omer in Flanders to have one of the documents copied and then replaced by cleric Lambert de St. Omer. 
Called the Heavenly Jerusalem, the copied document is now stored in the library of the University of Ghent in Belgium.

Copy of the ‘Heavenly Jerusalem.’
Copy of the ‘Heavenly Jerusalem.’ ( University of Ghent)

After a special ceremony with Pope Honorius III at the Council of Troyes in 1128 (making their organization official in the eyes of the Church) two of the Knights, Hughes de Payen and Andre de Montbard, carried their four cases of treasures to Kilwinning, Scotland, the location of the “Mother” Grand Lodge of Freemasonry.

Rosslyn Chapel and the Four Large Cases

The trunks resided there for many years before eventually being moved to Sinclair Castle in Roslin, near Edinburgh. The Sinclairs were one of the Rex Deus or Star families whose destiny had, according to one legend, become forever entwined with the Knights Templar when their ancestress Catherine de Saint Clair married Hughes de Payen a decade or so before he took the vows of a monk in 1128. It is because of the Sinclair-Templar bond that much of the Knights’ treasure, including the prodigious wealth that landed in Scotland after the Templar escape from France in 1307, ended up in the coffers of the Sinclair Clan.

Ruins of Sinclair (Roslin) Castle, Roslin, Scotland.
Ruins of Sinclair (Roslin) Castle, Roslin, Scotland. ( CC BY SA 3.0 )

The Sinclair Earls of Roslin kept the four cases of Templar treasure safe in their castle until a fire unexpectedly broke out and they were forced to remove them from the collapsing edifice. The calamitous event apparently had a silver lining, however, because legend has it that soon after the fire, construction on nearby Rosslyn Chapel began in earnest. Thus, the safekeeping of the four boxes may have been the original purpose for the construction of Rosslyn Chapel.

Inside the Rosslyn Chapel, Roslin, Scotland.
Inside the Rosslyn Chapel, Roslin, Scotland. (Mark Amaru Pinkham )
Recent confirmation for the survival of the four cases in Rosslyn has come through ground scans in the chapel taken over the past twenty years, which reveal a vault in the crypt containing four large boxes. This vault is located directly under the keystone and within the most energetically protected part of the chapel.
If Rosslyn Chapel was built as a copy of Solomon’s Templar or Herod’s later temple, as many believe, then this region of the chapel would correspond to the inner sanctum or Holy of Holies. 
Researcher Christopher Knight contends that Rosslyn Chapel is a model of Herod’s Temple, which is why it contains a so-called “unfinished” outer wall.

The outside of Rosslyn Chapel, Roslin, Scotland.
The outside of Rosslyn Chapel, Roslin, Scotland. (Mark Amaru Pinkham )
Knight asserts that this wall was added intentionally to give the Chapel the appearance of the ruins of Herod’s Temple - as it looked when the Templars excavated under it. If this is true, then Rosslyn Chapel was built to duplicate Herod’s Temple so that the Knights’ Jewish treasure could be symbolically returned to a version of its original hiding place in the Holy Land.
Featured Image: Knight Templar – Temple Church, London, England ( CC BY NC ND 2.0 ) and Knights Templar Seal ( Public Domain  
Excerpted from World Gnosis: The Coming Gnostic Civilization by Mark Amaru Pinkham. 2010. Adventures Unlimited Press, Kempton, IL.


keskiviikko 4. joulukuuta 2019


  • Salatut asiakirjat, oikeuskäsittely.
  • Vaalipetos – salainen "EMU-varauma"
  • Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomen puolelta on jäsenyydestä neuvoteltaessa todettu, että talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää valtiosäännön mukaan eduskunnan myötävaikutusta.
  • Tähän viitaten perustuslakivaliokunta katsoo, että liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- rahaliiton kolmanteen vaiheeseen."
  • ”EMU-varauma” olikin vain 5. ministeritason tapaamisessa Brysselissä 21.12.1993 luettava muistutusvirke, jota eduskunnassa käyttäen markka saatiin hävitettyä perustuslaista ilman lakiesitystä.


Tämä kirjoitus kertoo suomalaisesta päätöksenteosta, joka ei kestä päivänvaloa. Kirjoitus on liite nettiraporttiin ”Suomalainen vaalipetos” 

Ylen uutiset kertoivat 6.9.2007:

”Suojelupoliisi ei aio julkaista niin kutsuttua Tiitisen listaa. Tiedon vahvistaa Suojelupoliisin päällikön sijainen, apulaispäällikkö Hannu Moilanen YLE Uutisille. Suomen presidentti Tarja Halonen ei puutu julkisesti Tiitisen listaan. Supo perustelee listan salassapitoa sillä, ettei se halua vaarantaa yksityishenkilöiden oikeusturvaa. Päätöstä puoltaa myös se, että tiedot on saatu ulkomaiselta tiedustelupalvelulta.”

Stasia ei ole enää olemassa. Stasin kanssa tekemisissä olleet henkilöt eivät maanpetoksellisella tavalla muuttaneet Suomen yhteiskuntajärjestelmää.

Otsikon pöytäkirjalla sen sijaan on Suomen yhteiskuntaa ja perustuslakia mullistaneet seuraukset. Ulkoministeriö määräsi pöytäkirjan salaiseksi, koska sen julkistaminen heikentää Suomen edellytyksiä toimia kansainvälisessä yhteistyössä.
Ulkoministeri Tuomioja vapautti pöytäkirjan salassapidosta vain puolivuotta sen jälkeen, kun KHO vahvisti salassapidon.
Pöytäkirjaan liittyvät asiat ovat jo vuosia olleet osoitteessa
Pöytäkirjalla on koko joukko asianosaisia, jotka ei ole missään vaiheessa kokeneet oikeusturvaansa loukatuksi. Olisiko tilanne toinen, jos euron sijasta olisi markan tilalle tullut Neuvostoliiton rupla?


Kysymyksessä on EU-ministeriryhmän kokouksen 20.12.1993 pöytäkirja 16/93, jonka mukaan Suomi ilmoitti, että Maastricht-aiheiden neuvotteluluvut (yhteinen raha, puolustus ja perustuslaki) voidaan sulkea. Ministeriryhmä hyväksyi euroon siirtymisen etukäteen - eduskunnan sivuuttaen, koska Hallitusmuodon 72 §:ään kirjoitetusta Suomen markasta luopumiseksi ei olisi EU-liittymislain hyväksymisen yhteydessä löytynyt perustuslain muuttamiseen tarvittavaa 5/6 kiireellisyysenemmistöä. Pääministeri Ahon johdolla kokousta pitänyt ministeriryhmä turvautui kikkailuun ja toivoi, ettei asia koskaan paljastu.


Eduskunnan pöytäkirja 13.6.1994 kertoo EMU-varauman luonteisen asian, kun pääministeri Esko Aho vastasi hallituksensa nimissä Vasemmistoliiton (Claes Andersonin) EU-välikysymykseen. Pääministeri Aho nimittäin ilmoitti eduskunnalle mm:
"Kansalliset päätökset Suomen osallistumisesta EMU:n kolmanteen vaiheeseen tehdään aikanaan eduskunnassa ja hallituksessa. Tämän olemme neuvotteluissa Euroopan unionille ilmoittaneet.”

Puheellaan Aho antoi kansanedustajille mielikuvan, että Suomi oli neuvotellut varauman päättää markasta luopumisesta liittymissopimuksen jälkeenkin. Missä neuvotteluissa ja milloin EMU-varauma oli ollut esillä? Turkulainen Viljo Vuoristo ja muutama muu henkilö etsi vastausta kysymykseen.

Pääministeri Esko Aho ja virkamiesneuvottelija Veli Sundbäck olivat EU-neuvottelujen asiantuntijoina syyskuussa 1994 antaneet perustuslakivaliokunnalle neuvoteltaessa todetun EMU-varauman luonteisen lausuman.


Lehdistöneuvos Reijo Kemppinen antoi kirjassaan ”Suomi Euroopan unionissa” , Edita 1999, vihjeen Suomen ainoasta EMU-varaumaan viittaavasta tekstistä. Vihjeen johdosta pöytäkirjaa etsittiin UM:n arkistosta muutaman viikon ajan, kunnes se löytyi. 

Allekirjoittanut sai pöytäkirjaotteen eduskunnasta faksattuna 1.12.1999 aamupäivällä.

Pöytäkirjaotteen eduskunnan tietopalveluun luovuttanut Päivi Luostarinen (Ulkoasiainministeriön EU-sihteeristöstä) ei tiennyt,
kuinka aran asian lähes kuusi vuotta vanha pöytäkirja sisälsi.

Yksi kopio julkisuuteen vuotaneesta pöytäkirjaotteesta meni Viljo Vuoristolle heti joulukuun alussa. Yksi  kopio oli mennyt alajärveläiselle maanviljelijälle, joka halusi tietää, ketkä kokoukseen osallistuivat. Viljelijä otti yhteyttä oman paikkakuntansa kansanedustajaan 
Raimo Vistbackaan.
Niinpä Päivi Luostarinen lähetti 20.1.2000 eduskuntaan kokouksen ministerinimilistan sähköpostitse otsikolla "EMU-päätös". Vistbacka kiinnostui asiasta nähtyään viestin tulosteen. Nyt ulkoasiainministeriössä havaittiin pöytäkirjan arkuus ja pöytäkirja päätettiin salata kansanedustajalta.
Pian turkulainen Viljo Vuoristo oli saanut kuulla, ettei kansanedustaja Vistbacka saa sitä, jonka hän oli saanut.
Vuoristo pyysi 26.1.2000 pöytäkirjaa voidakseen valittaa salaamispäätöksestä Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen. Pöytäkirjan salaamisen vaiheista tuonnempana


Kokoukseen osallistuneet ovat pääministeri Esko Aho ja ministerit Pertti Salolainen, Heikki Haavisto, Sirpa Pietikäinen, Ilkka Kanerva, Toimi Kankaanniemi sekä EU-ryhmän ulkopuolisena osallistujana sisäministeri Mauri Pekkarinen. Kokouspöytäkirjeen salaista liitemuistiota 1075 esitteli kokouksessa virkamiespääneuvottelija, alivaltiosihteeri Veli Sundbäck.
Mukana olivat myös osastopäällikkö Antti Satuli, ylijohtaja Bo Göran Eriksson, apulaisosastopäällikkö Eikka Kosonen, toimistopäällikkö Marita Eerikäinen, toimistopäällikkö Antti Kuosmanen, finanssineuvos Lasse Aarnio, lainsäädäntöneuvos Niilo Jääskinen, kaupallinen neuvos Esa Härmälä ja sihteerinä Kare Halonen.
Mukana olivat EU-virkamiesryhmän ulkopuolisina osp Laajava ja eav Huhtaniemi.

Pöytäkirjassa on maininta:

"JAKELU EU-ministeriryhmä, virkamiestason EU-neuvotteluryhmä, osp Laajava, arkisto"Muistion 1075 perään on kirjoitettu:"TIEDOKSI:Tasavallan PresidenttiJAKELU:EU-ministeriryhmäEU-neuvotteluvaltuuskuntaArkisto"


Ulkoasiainministeriön virkamiehet Pertti Nummela ja Martti Favorin
allekirjoittivat 26.1.2000 Viljo Vuoristolle Ulkoasiainministeriön
salassapitopäätöksen HELT001-4, jossa sanotaan, että pöytäkirja on salassapidettävä viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:n 1. mom. 2. kohdan mukaan.

Ks. UM:n salaamispäätös:

Tekivätkö Nummela ja Favorin salaamispäätöksen keskenään?
Informoivatko Nummela ja Favorin salaamisesta presidentti Martti Ahtisaarta, ulkoministeri Tarja Halosta ja pääministeri Paavo Lipposta?


Viljo Vuoristo valitti salassapidosta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jolle Ulkoministeriön virkamiehet Charles Murto ja Martti Favorin allekirjoittivat 15.2.2000 KHO:lle mielenkiintoisen lausunnon HELT001-5:
”Ulkoministeriö katsoo, että tässä tapauksessa muiden valtioiden kantojen julkistaminen heikentää Suomen edellytyksiä toimia kansainvälisessä yhteistyössä. Lisäksi Suomen jäsenyysneuvottelujen yksityiskohtien tulo julkisuuteen tilanteessa, jossa useat muut valtiot hakevat Euroopan unionin jäsenyyttä, saattaa aiheuttaa haittaa niiden jäsenyysneuvotteluille. Näistä syistä johtuen pöytäkirja ja liitemuistio kuuluvat niihin asiakirjoihin, jotka on lain viranomaisen toiminnan julkisuudesta (621/1999) 24 §:n 1. mom. 2. kohdan perusteella pidettävä salassa.”

Murto ja Favorin kertoivat lausunnossaan, että pöytäkirjan ohessa oleva UM:n muistio nro 1075 19.12.1993 on salainen.

Miksi Murto ja Favorin mainitsivat myös salattavasta muistiosta 1075, vaikkei sitä edes tiedetty kysyä?
Ks. UM:n lausunto KHO:lle:

Pöytäkirja sisältää vain Suomen kansallisia päätöksiä, sillä ulkovallat mainitaan seuraavasti:
Kohta 3, ympäristö:
"Ministeri Pietikäinen katsoi, ettei ympäristöä koskevaa neuvottelulukua olisi suljettava vaan Suomen tulisi ajaa ratkaisuihin samanlaisia muutoksia kuin Ruotsi".

Kohta 4, alkoholimonopoli:
"- Ruotsin edellytetään suorittavan samanlaisen kirjeenvaihdon komission kanssa."

Kohta 5:
"Todettiin, että Baltian vapaakaupan osalta Suomi voi ilmoittaa hyväksyvänsä EU:n ratkaisuehdotuksen."

Pöytäkirjassa ei siis ole ollenkaan ulkovaltasuhteisiin haitallisesti vaikuttavia asioita.

Salaamiseen on syynä liittovaltiokehitykseen johtavat Maastricht-aiheet:

1. Pöytäkirjan 6§:ään kirjoitettu: "Todettiin, että talous- ja rahaliiton osalta Suomi ilmoittaa ko. neuvotteluluvun olevan suljettavissa. Siinä yhteydessä muistutetaan, että kansalliset päätökset, joita Suomen osallistuminen EMU:n kolmanteen vaiheeseen edellyttää, tehdään aikanaan eduskunnassa ja hallituksessa."

Merkittävää on, että ”EMU-varauma” olikin vain 5. ministeritason tapaamisessa Brysselissä 21.12.1993 luettava muistutusvirke, jota eduskunnassa käyttäen markka saatiin hävitettyä perustuslaista ilman lakiesitystä.

2. Yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvä EU:n uusilta jäsenmailta vaatima yhteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen (YUTP) julistus, jolla neuvotteluissa olleet maat velvoitettiin yhteiseen puolustukseen (7 §).

3. Sisä- ja oikeusasiat sovittuina poliittisina ja institutionaalisina asioina, johtavat yhteiseen perustuslakiin (8 §).

Kaikki kolme merkitsevät valtiollisesta itsemääräämisoikeudesta luopumisesta. EMU-päätöksenteko kikkailtiin eduskunnan perustuslaillisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Muistiossa nro 1075 on ulkovaltasuhteita koskevia asioita: ”Olemme Itävallan vankeja. Suomi yrittää pidättäytyä YUTP-julistuksen ulkopuolella.”

Liitteenä ollutta muistiota ei edes tiedetty pyytää.

- Lisättiinkö muistio salassapidossa verukkeeksi, jotta todella voidaan sanoa, että julkistaminen heikentää Suomen toimia kansainvälisessä yhteistyössä?
Sitä kysyttäköön Murtolta ja Favorinilta.

Se, että julkistaminen todellakin heikentäisi jäsenmaiksi haluavien maiden jäsenyysneuvotteluja, pitää paikkansa, kun muut maat saisivat kuulla, millaisella huijauksella Maastricht-aiheiden hyväksyminen Suomen perustuslakivaliokunnassa ja eduskunnassa hoidettiin


Korkein hallinto-oikeus vahvisti 17.10.2000 pöytäkirjan salassapidon ratkaisulla dnro 279/1/00, taltionumero 2608. KHO otti asiakirjojen substanssiin (sisältöön) kantaa muuttamalla salassapitoargumentteja. KHO:n mielestä pöytäkirja ja liitemuistio 1075 ovat salassapidettävä Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 1. kohdan mukaan, eikä 2. kohdan mukaan kuten ulkoministeriö oli salaamisen tehnyt. KHO:n mukaan ”kysymyksessä on poliittisten ja taloudellisten suhteiden järjestäminen Suomen ja eräiden toisten valtioiden kesken”.

KHO:n päätöstä olivat tekemässä hallintoneuvokset Ritva Koljonen (pj), Hannu Koskinen, Pekka Vihervuori, Marjatta Kajan ja Heikki Kanninen, esittelijänä toimi hallintosihteeri Mikko Rautamaa .

Rautamaa, Koljonen ja Kanninen kuulivat ennen ratkaisun antamista pöytäkirjan luiskahtamisesta sekä myös sen, että KHO:n pitäisi antaa päätös, jolla pöytäkirja määrätään julkiseksi, ettei kenenkään koskaan tarvitse sanoa, että KHO ryhtyi suojelemaan valtiopetokselliseen toimintaan ryhtyneitä henkilöitä.
KHO:n tuomarit kuitenkin uskoivat, että kysymyksessä on vain bluffaus pöytäkirjaotteen luiskahtamisesta arkistosta, joten KHO uskalsi puuttua substanssiin ja muutti salassapitoargumentteja UM:n määräämää salassapitoa ankarammiksi.
Murto ja Favorin olivat lähettäneet pöytäkirjan ja muistion KHO:lle lausunnon HELT001-5 ohessa 15.2.2000.

Ks. KHO:n päätös:


Koska salassapitoargumentit muuttuivat, Viljo Vuoristo halusi tarkistaa salaamisen. Vedoten argumenttien muuttumiseen hän pyysi jälleen pöytäkirjaa.


Ulkoministeriön virkamiehet Jyrki Paloposki ja Martti Favorin allekirjoittivat 10.11.2000 ilmoituksen HELD-364-49, että asiakirjat ovat KHO:n päätöksen mukaan salassa pidettäviä.

Ks. UM:n päätös:


Silloinen puhemies Riitta Uosukainen tietää asiasta. Hän sai kansanedustaja Sulo Aittoniemen 5.4.2001 tekemän KIRJALLISEN KYSYMYKSEN 496/2001 vp. Kysymys leimattiin saapuneeksi Valtioneuvostoon 10.4.2001.

Ks. Aittoniemen kysymys:


Ulkoministeri Erkki Tuomioja tutki pöytäkirjan ja liitemuistion salassapidettävyyttä ja totesi 27.4.2001 ministerin vastauksessa HELD2064-9, ettei salassapitoon ole enää aihetta.

Ks. ministerin vastaus:

Voiko ministeri kumota KHO:n puoli vuotta aikaisemmin tekemän ratkaisun?

Onko Ulkoasiainministeriön salassapitopäätöksen HELT001-4 26.1.2000 jälkeen tapahtunut jotakin sellaista, johon vedoten pöytäkirja yllättäen voitaisiin julkistaa? Julkistamisen syynä tietenkin voisi olla vain kiusallisen salaamisen lopettaminen. Suomihan teki EU-liittymisasiakirjaan peräti yhden oman julistuksen - avoimuudesta.

- Käyttikö ulkoministeri 
Erkki Tuomioja ministerin vastauksessaan toimivaltaa, joka ulkoministeri Tarja Halosella olisi salaamispäätöstä 26.1.2000 tehtäessä ollut?


Uutinen on skannattuna osoitteessa

Tuomioja sekaantui mielenkiintoisesti asianosaiseksi ministerin vastauksellaan ja vastatessaan Satakunnan Kansan toimittajan kysymyksiin.

Satakunnan Kansassa 10.5. ja toistamiseen 16.5. 2001 olleen haastattelun mukaan Tuomioja ei olisi kunnolla lukenut ko. pöytäkirjan salassapitoon liittyviä asioita.
Ensinnäkin haastattelusta käy ilmi, ettei Tuomioja huomannut seuraavia asioita: salassapitoon ryhtymisajankohtaa, KHO:n salassapitoargumenttien muuttamista (KHO:n puuttumista asiakirjojen substanssiin) eikä sitä, että ko. asiakirjojen salaamista/julkistamista oli useammankin kerran tarkasteltu.

Toimittaja Maarit Raunio nimittäin kysyi Tuomiojalta: 
-Eikö ole ristiriitaista, että viime syksynä KHO vahvisti ulkoministeriön päätöksen salassapidosta?

Tuomioja vastasi: - Korkein hallinto-oikeus ei ota substanssiin kantaa vaan siihen, onko ministeriö tehnyt toimivaltansa puitteissa aikanaan sen päätöksen.

Toimittaja Raunio teki jatkokysymyksen: 
- Voiko asiakirjojen julkisuuslain 24 §:n 1. momentin 1. kohdan nojalla tehdä kaksi täysin vastakkaista päätöstä?

Tuomioja vastasi: 
- No, on aikatekijä otettava huomioon. Aikanaan vuonna 1993 neuvottelujen ollessa kesken on varmasti ollut perusteita, että tämä on pidetty salassa. Silloinhan se salassapitopäätös on tehty. Sitä vain ei ole tullut tarkistettua sen jälkeen. Ei ole enää mitään perustetta olemassa.

Lopuksi toimittaja Raunio kysyi Tuomiojalta: 
-EU-ministeriryhmä totesi 20.12.1993 mm. että kansalliset päätökset osallistumisesta Emun kolmanteen vaiheeseen tehdään aikanaan eduskunnassa ja hallituksessa. Harhautettiinko tällä "varaumalla" eduskuntaa, kuten jotkut katsovat?

Tuomioja vastasi: 
- Sitä pitää kysyä niiltä, jotka ovat tuolloin olleet tätä mahdollista harhautusta tekemässä, edellisen edelliseltä hallitukselta.

Tämä kysymys on salaisen pöytäkirjan olennaisin kysymys.

Tuomiojan kommentointeja analysoitaessa näyttäisi, ettei tämä asiakirjoja vapauttaessaan tiennyt, tai ei ollut tietävinään, milloin pöytäkirjaa oli ryhdytty salaamaan, eikä sitäkään, että pöytäkirjan salassapitoa oli jo moneen kertaan tarkasteltu:
- positiivisin tuloksin jo 1.12.1999 ja 20.1.2000
- negatiivisin tuloksin 21.1.2000 ja 26.1.2000 ja vieläpä KHO:n ratkaisun 17.10.2000 jälkeenkin 10.11.2000.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että EU-neuvottelujen aikana käytyjen ministerikokousten 1.2. ja 20.-22.1993 pöytäkirjoista liitteineen oli jo 6.5.1999 olemassa epäämispäätös HELD364-7, johon UM:n tietohallintojohtaja Martti Favorin ja ylitarkastaja Jyrki Paloposki olivat kirjoittaneet tekstin:
”Kyseiset asiakirjat kuuluvat niihin asiakirjoihin, jotka on asetuksen sisältävä eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjojen julkisuudesta (650/1951) 1§:n 1 momentin 2 kohdan mukaan pidettävä salassa.”


Muistutustekstien vertailu paljastaa ministerien pelin kaksilla korteilla. EMU-varaumaa muistuttava salaisen pöytäkirjan 6 §:n muistutusteksti olikin tehty kansallista harhautustarkoitusta varten.

Pöytäkirjaan 16/93 oli kirjoitettu: "Siinä yhteydessä muistutetaan, että kansalliset päätökset, joita Suomen osallistuminen EMU:n kolmanteen vaiheeseen edellyttää, tehdään aikanaan eduskunnassa ja hallituksessa.”
Brysselissä 21.12.1993 luettu englanninkielinen teksti kuuluu:
”The national decisions necessery for 
Finland’s participation in the third phase in accordance with the provisions of the Treaty shall be taken in due time by the parlament and the Governement.”
Tarkemmassa tarkastelussa englanninkielinen muistutusvirke ei ollutkaan sisällöltään sama kuin edellisenä päivänä kirjoitettu suomenkielinen teksti. Brysselissä luetun muistutusvirkkeen englanninkieliseen tekstiin olikin lisätty sanat: " accordance with the provisions of the Treaty... " eivät olleetkaan Suomen EMU-varauma, vaan suomennettuna Suomen antama lupaus yhteiseen rahaan siirtymisestä - ”perustamissopimuksen mukaisesti". Sanat ”in due time” tarkoittavat suomeksi ”määräaikana” eli eräpäivänä, liittymissopimuksen hyväksymisen yhteydessä, viimeistään 31.12.1994.

Jos pöytäkirjan 6 §:n muistutusvirkkeessä olisi ollut kaksi sanaa -  ”perustamissopimuksen mukaisesti” - ei neuvoteltaessa todetun EMU-varauman luonteista merkitystä olisi syntynyt.

Nämä kaksi sanaa ovat niin merkittävät, että ne antavat neuvottelujen päättämisilmoituksessa annetulle sisällölle aivan toisen - suomalaiskansallista harhautustarkoitusta palvelevan - merkityksen.


Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen ja esittelijä Risto Hiekkataipale tietävät asiasta, sillä ote salaisesta pöytäkirjasta on lähetetty sotilasvalanmukaisena 10.7.2000 päivättynä ilmoituksena oikeuskanslerin arkistoon.
Tallennenumero on Dnro 726/1/00. Oikeuskansleria pyydettiin tutkimaan mm. salaiseksi määrätyn pöytäkirjan yhteyden perustuslakivaliokunnan syksyllä 1994 saamaan valheelliseen EMU-selontekoon. Lisäksi oikeuskanslerille kerrottiin, että muutkin pöytäkirjassa hyväksytyt Maastricht-aiheet ovat perustuslainvastaisia.


Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen vastasi 24.8.2000 päivätyllä vastauksellaan Dnro 726/1/00 ”…ulkoministeriössä laaditun EU-ministeriryhmän kokouksen 20.12. 1993 pöytäkirjan 22.12.1993 nro 16/93 ote ei sisällä kirjoituksessa mainitusta asiasta sellaista oikeuskanslerin laillisuusvalvonnan alaan kuuluvaa uutta tietoa tai selvitystä, jonka perusteella asiassa voitaisiin päätyä toisenlaiseen ratkaisuun kuin mitä samaa asiaa koskevaan aikaisempaan kanteluun drno 226/1/97 apulaisoikeuskansleri Jukka Pasasen antamassa ratkaisussa on ilmoitettu.
Tuolloin Pasanen oli vastannut mm. ”Hallituksen aikanaan tekemä eduskunnassa tapahtuvan EMU-päätöksenteon muodonvalinta on poliittinen tarkoituksenmukaisuuskysymys, johon oikeuskansleri ei voi toimivaltansa rajoissa puuttua.”
Mainittakoon, että Pasasen aikaisemmin antama vastaus koski kantelua, jossa pyydettiin tutkimaan vuosien 1994-1997 aikana tapahtuneita perustuslakirikkomuksia. Nyt oli kuitenkin kysymyksessä
uusi asia; salaiseksi määrätyn kokouspöytäkirjan 16/93 20.12.1993 yhteyden tutkiminen perustuslakivaliokunnan saamaan valheelliseen EMU-varaumaan.

Esittelijä Hiekkataipale vastausta luonnostellessaan huomannut kysyttyjen asioiden oleellista eroa, vaan kytki vastaukset toisiinsa. Hiekkataipale halveksi tavallista kansalaista vastauksellaan, mutta kaivoi huomaamattaan kuopan Pasasen ja itsensä alle.


Presidenttiehdokas Esko Aho oli vaalikiertueellaan Huittisten Risto Ryti –salissa 1.12.1999, jolloin pöytäkirjaote pääsi luiskahtamaan UM:n arkistosta. Aho sai noin 150 hengen yleisön läsnä ollessa kuulla ”neuvoteltaessa todetun EMU-varauman paljastuneen kyseisestä pöytäkirjasta. 
Tilaisuudessa Aho joutui vastaamaan kysymykseeni: ”Mikä on Suomen hallitusmuodonmukainen rahayksikkö tällä hetkellä?”
Aho vastasi : "Se on markka."

Esitin Aholle muitakin kysymyksiä, joiden jälkeen Aholta pääsi suusta sanoja, jotka Radio-Tuplan toimittaja Matti Kulonen uutisoi "Kulosen kuulumisissa” heti Ahon vaalitilaisuuden jälkeen. RadioTuplan referenssinauhakopion mukaan Kulonen kertoi radion kuulijoille:
"... ja muutamat kyselyt, jotka liittyivät lähinnä EU-liittymisasioihin ja EMU, ... EMU-hankkeeseen mukaan menoon, ja tuon arvostelun Aho kuittasi perustuslakiin liittyvänä kikkailuna, - ja oikeastaan tuo asia tuli sillä selväksi".

Satakunnan Kansan Huittisten toimituksen esimies Hannu Aaltonen uutisoi Ryti-salin vaalitilaisuuden tapahtumia seuraavana päivänä (2.12.1999) väliotsikolla ”Tuhdimmat aplodit tullessa kuin mennessä”: ”Niin papereitta sujuvasti kuin puhuikin, mikään kansanvillitsijä Aho ei eilenkään ollut. Vähän viileäksi hän väen jätti: aplodit Ryti-saliin marssiessa olivat kosolti tuhdimmat kuin sieltä puolen tunnin puheiden ja muutamiin kysymyksiin vastaamisen jälkeen pois lähtiessä.”

Satakunnan Kansan päätoimittaja 
Erkki Teikari kirjoitti 14.12.1999 "Yläoikeassa", että Aho on joutunut "perustuslakikikkailulla" selittelemään Suomen viemistä Emuun.

Tilaisuudesta tuli niin kiusallinen, että Aho ”unohti” kirjoittaa vaalipäiväkirjaansa ”Kolme kierrosta” Ryti-salin tapahtuman.

Risto Ryti-sali on Huittisten komea Koulutus- ja kulttuurikeskuksen auditorio, joka rakennettiin huittislaisen presidentin Risto Rytin mukaan nimetyillä piirustuksilla.

EMU-pöytäkirjan paljastuminen oli Aholle kova paikka, sillä perustuslakivaliokunta (pj Sauli Niinistö) perusti EU-liittymislakia koskevan lausuntonsa Ahon ja Sundbäckin antamiin EMU-varauman luonteisiin lausumiin. 
PeVL 14/1994 vp:n teksti kuluu: "Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomen puolelta on jäsenyydestä neuvoteltaessa todettu, että talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää valtiosäännön mukaan eduskunnan myötävaikutusta.
Tähän viitaten perustuslakivaliokunta katsoo, että liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- rahaliiton kolmanteen vaiheeseen."

Asianosaisia ovat kaikki perustuslakivaliokunnan jäsenet, nimittäin kyseinen lausunnon teksti oli Ahon hallitukselle niin merkittävä, että jos sitä ei olisi ollut olemassa, olisi hallituksen EU-liittymislain yhteydessä pitänyt antaa eduskunnalle lakiesitys markan hävittämiseksi hallitusmuodosta.

Kun Lipposen I hallitus vuonna 1998 ”valitsi menettelytavan” euroon siirtymisestä, ei kyseessä ollutkaan perustuslain muutosesitys markasta luopumisesta. Satakunnan Kansassa oli 21.2.1998 oikeusministeri Sauli Niinistön haastattelu alaotsikolla ”Tiedonanto on luonteva tapa”: ”Niinistö puolusti jälleen torstaina hallituksen päätöstä tuoda Emu-esityksensä eduskuntaan tiedonantona. Tiedonanto on niitä kaikkein vaikutusvaltaisempia keinoja, keskeisempiä keinoja, jolla hallitus voi eduskuntaa lähestyä. Niinistö on kaiken aikaa tyrmännyt suoralla iskulla lakivaateet. Ei lakiin olisi mitään sisältöä, Niinistö tokaisi.”

Niinpä eduskunta - historialliseksi uutisoidussa EMU-päätöksessä 17.4.1998 - äänesti vain valtioneuvoston tiedonannosta VNT1/1998 vp. Tiedonannoista eduskunta äänestää vain hallituksen luottamuslauseäänestyksenä.

Euroajalta löytyy todisteena vuonna 1999 lyötyjä suomalaistunnuksilla varustettuja kolikoita, vaikka Suomen perustuslainmukainen rahayksikkö oli edelleen markka. Minkä lain suomilla valtuuksilla kyseiset kolikot on lyöty?

Laittomuudesta jäi Suomen Lakiin (1999) todisteeksi hallitusmuodon 72§:ään kirjoitettu teksti: ”Suomen on rahayksikkö markka”. Tämän tuli Esko Aho tunnustaneeksi Huittisten Risto Ryti –salissa 1.12.1999.

Mainittakoon, että kansanedustaja Juha Korkeaoja on SataSeutu-lehdelle (25.10.2001) antamassaan haastattelussa kertonut, että eduskunta ei ole saanut lakiesitystä markasta luopumisesta.

Kaksi sitaattia:
”Perustuslakiin kirjattuja poikkeusmahdollisuuksia käyttivät äärimmilleen venyttäen enemmistönä eduskunnassa olleet kansanedustajat sitoessaan Suomen rahaliittoon ja Euroon. - Itse olisin halunnut eduskunnan käsittelevän erillisen lakiesityksen Suomen markkaa koskevan hallitusmuodon 72 §:n kumoamisesta. Erillistä lakia ei ole annettu.”

”Kansanedustaja Juha Korkeaoja kertoi jääneensä vähemmistöön omasta rahasta päätettäessä.
 - Olen kuitenkin omaksunut kannan, että jäin vähemmistöön tässä asiassa ja olen tyytynyt enemmistön päätökseen. Demokratiassa toimitaan tällä tavalla, vaikka päätökset eivät olisi aina oman kannan mukaisia.”

Ks. ”Suomen markan kohtalo puhuttaa edelleen, Juha Korkeaojan haastattelu”

Tuomiojan ja Korkeaojan haastattelujen sekä tämän kirjoituksen kiteyttävät kysymykset:
-Onko eduskuntaa EU-liittymislain yhteydessä harhautettu?
-Onko eduskunnan enemmistöä olemassa silloin, jos eduskunta ei ole edes saanut lakiesitystä?
-Onko demokratiaa, että julkisen hallinnon asiakirjoja salataan.

Mainittakoon vielä, että EY-/EU-ministeriryhmän kokouksien muita pöytäkirjoja ei ole julistettu salaisiksi.


Salattujen asiakirjojen oikeuskäsittely


Kokemäellä 8.9.2007

 Jorma Jaakkola



Uuden kirjan – tohtori Pekka Korpinen – ”Suomi kääntyy länteen” [2 julkistusajankohta oli tieten valittu [?]; se ei vahingossakaan ilmestynyt ennen presidentinvaaleja, jossa europarlamentaarikko ja kansalaisliikkeen presidenttiehdokas Paavo Väyrynen kävi tosiasioin kiinni istuvan presidentin – muun muassa Sauli Niinistön tekemisiin tässä eurodraamassa, josta kansakuntamme puhallettiin EU-EKP-Frankfurt holhoukseen, missä Suomen Pankista tuli eurojakamo ja EKP' n sivutoimisto.


Raskaan sarjan demarivaikuttaja: Lipposen hallitus harhautti Suomen yllättäen euroon

SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen YLE:n vaalivalvojaisissa Norjan EU-äänestyspäivänä marraskuussa 1994
SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen YLE:n vaalivalvojaisissa Norjan EU-äänestyspäivänä marraskuussa 1994
Julkaistu: 5.3.2017 6:03
Suomen talous- ja integraatiopolitiikan veteraani Pekka Korpinen kuvaa uutuuskirjassaan, miten Paavo Lipposen hallitus harhautti Suomen yllättäen euroon. Se oli virhe, joka Korpisen mukaan haittaa Suomen taloutta – ja ennemmin uhkaa kuin takaa turvallisuutta.
Suomi liittyi – tai paremminkin liitettiin – euroon ”yllättäen” eduskuntaa ja kansaa harhauttaneella taktikoinnilla ja jyräämiselläkin, mutta ei ehkä ”täysin perustuslain edellyttämällä” tavalla.
Tällainen kuva ja varsin hapan sivumaku 1990-luvun tapahtumista ainakin syntyy Suomen talous- ja integraatiopolitiikan raskaan sarjan demarivaikuttajan, tohtori Pekka Korpisen uutuuskirjasta Suomi kääntyy länteen.
Siinä itsekin demaritaustainen Korpinen kuvaa varsin suorasukaisesti, miten Paavo Lipposen (sd) ensimmäinen hallitus vei Suomen ”yllättäen” euroon omin päin eduskunnalta tai kansalaisilta kantaa kysymättä.
Korpisen mukaan markka vaihtui euroon ilman talousvaikutusten perusteellista arviointia ja ilman juuri minkäänlaista avointa keskustelua sen enempää eduskunnan kuin kansalaisten kuullen. Siksi hän arvioi, että euroon meno oli useimmille suomalaisille yllätys.
Euroyllätyksen tausta oli Suomen jo pari vuotta aikaisemmin tekemissä päätöksissä liittyä Euroopan unionin EU:n jäseneksi. EU-jäsenyydestä oli päättänyt Lipposen hallitusta edeltänyt Esko Ahon (kesk) lamavuosien hallitus, joka oli pohjustanut EU-päätöstään neuvoa antavalla kansanäänestyksellä.
Korpinen muistuttaa, että Ahon hallituksen valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) oli EU-jäsenyyttä puitaessa ilmoittanut eduskunnalle, että ”Euroopan rahaliiton synty on kovin epävarma eikä unionin jäsenyyttä pohdittaessa EMU-kysymykseen tarvitse ottaa kantaa”.
Viinanen jatkoi valtiovarainministerinä Lipposen hallituksessa, joka sittemmin torjui kysymykset euroa koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä Ruotsin tapaan. Uuden tulkinnan mukaan eurosta ei ollutkaan tarpeen keskustella, sillä ”euroon liittyminen oli jo ratkaistu” EU:ta koskevassa kansanäänestyksessä.
Korpinen tuntuu yhä pitävän menettelyä kyseenalaisena. Hän viittaa vastikään aiheesta käymäänsä keskusteluun perustuslakiasiantuntijana tunnetun professori Antero Jyrängin kanssa, joka ”ilmaisi epäilyjä, ettei euroon liitytty täysin perustuslain edellyttämällä tavalla”.

Kova kiire idän ikeestä lännen ytimeen

Korpinen kuvaa perusteellisesti taustasyyt sille, miksi Suomen keskeisillä päättäjillä oli kiire euroon – vaikka sitten harhauttamalla.
Kirja alkaa 1970-luvun alusta, ja palauttaa mieleen selkeällä ja johdonmukaisella tavallaan, miten Suomen EU- ja euroaika ovat suoraa jatkumoa noille varhaisemmille vaiheille eivätkä suinkaan niistä irrallisia tapahtumasarjoja.
Omien eturivin kokemustensa ja esimerkiksi hallitusten iltakoulupöytäkirjojen valossa Korpinen kertaa, miten Suomi alkoi presidentti Urho Kekkosen johdolla hivuttautua Neuvostoliiton kiistattomasta vaikutuspiiristä kohti länttä.
Hän kuvaa hivuttautumista pieniksi varovaisiksi askeliksi, joita Suomi hapuili usein paljon tukalammissa oloissa kuin suomettumisesta ilkkuva ulkomaailma tai kotimainenkaan yleisö tajusivat.
Tuo hiljainen hivuttautuminen irti Neuvostoliiton otteesta aloitti kurssin muutoksen, jolla ”Suomi kääntyy länteen”. Käänne sai Neuvostoliiton hajottua lisää vauhtia, voimaa ja rohkeutta 1990-luvulla, jolloin naapurimaan kaaoksesta ja omasta talouslamasta uutta suuntaa etsivä Suomi sai tilaisuuden – ja kovan kiireen – pyrkiä ”EU:n ytimeen”.
Korpisen kuvauksen perusteella Suomen kiire EU:n ja rahaliitto EMU:n jäseniksi oli pääosin peräisin Neuvostoliiton aikaisesta painostavasta turvattomuuden tunteesta. Hän muistuttaakin, että EU ja euro olivat Ahon ja Lipposen hallituksille ja ratkaisevien EU-päätösten aikaiselle presidentti Mauno Koivistolle ennen muuta turvallisuuspoliittisia valintoja.
Samasta arvaamattoman itänaapurin ahdistavasta uhasta oli Korpisen mukaan peräisin myös Kekkosen aikana maan tavaksi kehittynyt suppeiden ja suljettujen sisäpiirien omavaltainen ja salaileva hallintotapa, jossa ”tarkoitus pyhittää keinot”.
Ehkä tämä Kekkosen ajalta periytynyt hallintotapa selittää osaltaan, miksi Lipposen hallitus ei halunnut vaarantaa Suomen turvallisuudelle välttämättömänä pitämäänsä eurojäsenyyttä kyselemällä neuvoa tai kantaa liiemmin eduskunnalta kuin kansalaisilta.
Korpisen mukaan ”Lipposella ei ollut halua avata periaatteellista keskustelua EMU:sta eikä tulevan Euroopan keskuspankin toimintaperiaatteista. Suomi oli matkalla EU:n ytimeen eikä siinä sopinut vilkuilla liikaa ympärille, puhumattakaan että olisi heittäydytty häiriköiksi.”

Talouspolitiikan yksipuolinen aseistariisunta

Euroon liittyminen ei ollut Korpisen mukaan vain yllätys vaan se oli myös virhe. Hänen mukaansa eurosta ja sen mukanaan tuomista talouden lainalaisuuksista on koitunut ja koituu kaiken aikaa Suomen taloudelle vakavaa vahinkoa.
Suomi on menettänyt tuotantoa, tuloja ja hyvinvointia suhteessa useisiin keskeisiin vertailumaihin, ja Korpinen katsoo euron sivuvaikutuksineen tärkeäksi syyksi menetyksiin.
Samoin se on hänen mukaansa pitkälti euron syytä, että epäsuotuisan talouskehityksen oikaiseminen on ollut juuri niin vaikeata ja hidasta kuin kiky-loikkien tapailu on osoittanut.
Eurovirhettä ja siitä koituvaa vahinkoa pahentaa Korpisen mukaan se, että Suomenkin talouspoliittinen liikkumavara on EU:n taloussääntöjen takia paraikaakin olematon.
Hän täräyttää EU:n taloussäännöille jokseenkin tylyn tuomion, sillä ne ovat hänen mielestään mahdotonta ja monilta osin ristiriitaista sääntösekamelskaa, joka perustuu lisäksi keskeisiltä osin taloustieteellisiin harhaoppeihin.
Korpisen mielestä on älytöntä, että Suomikin on kriisimaiden tavoin saanut EU:n komissiolta ”vakavia varoituksia” liiallisista alijäämistään. Säännöt ja varoitukset vaativat pitkittämään taantumaa vyönkiristyksin, vaikka kasvua kannustava elvyttäminen olisi vallitsevissa nolla- ja miinuskorkojen oloissa ilmaista.
Hän kirjoittaa: ”Suomi onkin luovuttanut sekä raha- että finanssipoliittiset välineet pois käsistään ilman, että velkaunioniksi muuttunut eurojärjestelmä tarjoaisi korvaavaa turvaa. Olemme suorittaneet yksipuolisen aseistariisunnan”.

”Euro välttämätön Saksan nousulle suurvallaksi”

Korpinen maalaa eurojärjestelmästä suomalaisittain koleaa kokonaiskuvaa. Siinä eurotalous toimii pitkälti kaikkia muita euromaita ylivoimaisesti kilpailukykyisemmän ja lisäksi ylivoimaisen suuren Saksan ehdoilla – ja täysin pidäkkeittä tämän hyväksi.
Saksa harjoittaa Korpisen mukaan muille euromaille haitallista neomerkantilismia, kun se vetää häpeilemättä kasvua ja työpaikkoja kotiinpäin ja imuroi samalla haltuunsa nyt jo historiallisen suuriksi paisuneita vaihtotaseen ylijäämiä.
Korpinen tulkitsee tämän sujuneen pitkälti sen varjolla, että euro ja rahaliiton rakenteet ovat pitäneet euromaiden välisiä kilpailukyky- ja kustannuseroja ja vaihtotaseiden epätasapainoja piilossa. Lisäksi euro on vienyt valuuttakurssien joustomahdollisuuden, mikä on voimistanut epätasapainojen kasautumista Saksan eduksi ja muiden taakaksi.
Saksan johtoasemasta on Korpisen mielestä euroalueelle jo ilmeistä haittaa, sillä sen ”sietämättömän suuret ja muista piittaamattomat vaihtotaseylijäämät ovat osa ajankohtaista ongelmaa”.
Hän epäilee silti Englannin keskuspankin entisen pääjohtajan Mervyn Kingin ehdotusta, jonka mukaan Saksan pitäisi erota eurosta. Korpisen mielestä on ”jokseenkin varmaa, ettei Saksa tee aloitetta euroalueen hajottamisesta. EU, euro ja Nato ovat toistaiseksi välttämättömiä Saksan nousulle uudestaan suurvallaksi”.
Kritiikistään huolimatta Korpinen ei suosittele euron tai rahaliiton pikaista purkamista saati Suomen eroamista. Vain Kreikan välitön eroaminen olisi hänen mielestään tarpeen ja parasta niin Kreikalle kuin muille euromaille. Mutta Suomen ”aloitteellinen profiloituminen” euron purkamisessa olisi hänestä turhan riskipitoista.
Merkittävät muutokset suuntaan tai toiseen näyttävät Korpisen tarkastelussa vaikeilta, sillä ”nykyisissä oloissa euromaiden on vaikea päästä eteenpäin kohti liittovaltiota, jota moni pitää välttämättömänä, mutta yhtä vaikeaa sen on päästä taaksepäinkään järjestelmää purkamalla. Luurankoja voisi löytyä liikaa kaapista.”
Liittovaltiokehitystä alituiseen puuhaavat ”EU:n presidentit” Korpinen panisi järjestykseen, ja lopettaisi poliittista vastarintaa ja hajaannusta kautta euromaiden lisäävät liittovaltiohaaveet. Hän varoittaa vaivihkaisenkin vallan keskittämisen ennemmin vahingoittavan kuin edistävän eurokansojen yhteishenkeä.
Jos euro kuitenkin on tässä tai jossakin lukuisista seuraavista kriiseistä hajotakseen, alkaisi Korpinen etsiä Suomelle nykyistä luontevampia ja samanhenkisempiä valuutta- ja talousliittolaisia muista Pohjoismaista.

Kääntääkö euro turvallisuustoiveita päälaelleen?

Pohtiessaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa Korpinen lainaa ministeri Antti Tanskasen kirpeää kirjoitusta, jonka Helsingin Sanomat julkaisi viime maaliskuussa. Siinä Tanskanen tyrmää euroon liitetyt turvallisuuspoliittiset toiveet huomauttamalla, että ”Nato suojaisi Suomea paremmin kuin euro”.
Korpinen puntaroi Suomen ja muunkin maailman epävakaata turvallisuusympäristöä monipuolisesti.
Hän päätyy Tanskasen kanssa samalle kannalle siitä, että euroalue ei ole kaksinen sotilasliitto eikä euro takaa Suomen turvallisuutta sotilaallisia uhkia vastaan. Hän ei silti suosittele Natoa tai edes ”Nato-option” alituista mainostamista, vaan uskoo aidon sotilaallisen liittoutumattomuuden sopivan parhaiten Suomelle.
Jos Korpinen tulkitsee euron ja EU:n talousohjauksen vahingollisia vaikutuksia oikein, uhkaavat Suomen euroon liittämät turvallisuustoiveet kääntyä päälaelleen:
”Historiallisesti pitkä huono talousjakso on lisännyt sodan riskiä. Sekä Venäjä että Länsi-Eurooppa kaipaavat nyt kipeästi kasvua tukevia toimia, myös rauhan turvaamiseksi.”